Tampere 1918

Huhtikuussa 2008 avautuneen Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyn piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla auki muutaman vuoden. Nyt, vuonna 2018, näyttely tulee…

  • Julkaistu
    29.1.2018
  • Kirjoittanut
    Antti Liuttunen

Huhtikuussa 2008 avautuneen Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyn piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla auki muutaman vuoden. Nyt, vuonna 2018, näyttely tulee olleeksi esillä kymmenen pitkää ja kuluttavaakin vuotta. Tampere 1918 on saanut ansaitsemansa uudistuksen ja on nyt avattu entistä ehompana vielä pariksi vuodeksi. Uudistukset näkyvät lähinnä tuunattuina pintoina, paranneltuna akustiikkana ja päivitettynä tekniikkana. Sisällöllisesti näyttely ei ole kokenut suuria muutoksia: ero entiseen näkyy näyttelyn alussa, jossa sisällissodan taustoituksessa huomioidaan aiempaa paremmin tapahtumien kansainväliset kytkennät, ja näyttelyn lopussa, jossa tarkastellaan sitä, miten vuoden 1918 tapahtumia on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana käsitelty taiteissa ja populaarikulttuurissa.

Kansainvälisesti palkittu Tampere 1918 on jatkuvasti saanut korkeimmat pisteet Vapriikin kävijäkyselyissä. Allekirjoittanut ei ole kuullut tai nähnyt ensimmäistäkään kritisoivaa kommenttia. Vailla väärää hybristä voimme sanoa, että Tampere 1918 tulee vielä kauan olemaan se näyttely, johon kaikkia myöhempiä sisällissota-aiheisia näyttelyitä verrataan. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun näyttelyn aiheena on tapahtuma, joka ehkä enemmän kuin mikään muu on vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja joka edelleen nostattaa tunteita. Yksi näyttelyn lähtökohdista oli oletus, että suomalainen yhteiskunta oli vähitellen kypsynyt kohtaamaan menneisyyden kipupisteet ja että vuoden 1918 tapahtumia on mahdollista käsitellä objektiivisesti: kaikesta päätellen siinä on onnistuttu.

Mutta miten se on ollut mahdollista?

Ajankohta oli sikäli otollinen, että 1990-luvulta lähtien Suomessa oli noussut uusi akateemisten tutkijoiden sukupolvi, jonka yhteys sisällissodan aikaan oli jo kahden sukupolven takainen. Uuden sisällissotatutkimuksen keskukseksi oli noussut Tampereen yliopisto, ja Tampere 1918 -näyttelyn asiantuntijajäseninä toimivatkin Pertti Haapala, Tuomas Hoppu ja Marko Tikka Tampereen yliopiston historian oppiaineesta. Oli siis helppoa osoittaa näyttelyn perustuvan viimeisimpään aiheesta tehtyyn tutkimukseen, joka oli vapaa aiemmista poliittisista konnotaatioista.

Oltiin myös ajan hermolla siltä osin, että Tampere 1918:sta lähdettiin tekemään elämyksellistä ja kokemushistoriallista näyttelyä, joka rakentuu pitkälti aikalaiskokemusten varaan. Ns. uusi sotahistoria on sen jälkeen vienyt kokemushistoriallista lähestymistapaa entistä pidemmälle, mutta kaikesta päätellen Tampere 1918 pystyy yhä tavoittamaan näyttelyvieraat myös tunnetasolla. Näyttelyn perusajatuksena kun oli asettaa katsoja sisällissodan tapahtumien keskelle tuottamalla kokemus siitä, miltä sota tuntui tavallisen ihmisen tasolla.

Kolmantena tekijänä mainittakoon näyttelyn tekijöiden tietoisuus siitä, että nyt liikuttiin hyvin herkällä alueella. Oli olemassa riski poliittisesta leimautumisesta häviäjien tai voittajien näyttelyksi. Tampere 1918 -näyttelyssä pyritään muodostamaan sisällissodasta kokonaiskuva, jossa erilaiset tulkinnat vuoden 1918 tapahtumista saavat elää, mutta ne voidaan nähdä saman ison tulkinnan eri puolina. Näyttelyssä kävijän ei tarvitse päättää, kumpi osapuoli oli oikeassa. Sota ja väkivalta nähdään sisällissodan osapuolten yhteisenä ongelmana. Oleellisinta on se, että kävijä asetetaan sodan todellisuuteen: ruumiiden keskelle, kiväärinpiippujen eteen, tykkituleen ja kuulusteltavaksi. Sodan julmuutta ei peitellä, sotaa ei pääse pakoon, vaan se valtaa kävijän äänillään, kuvillaan ja teksteillään. Näyttelytilan kapea ja pitkä muoto saattaa vielä vahvistaa tunnetta: kun sodan tielle on kerran jouduttu, siitä ei enää voi hypätä pois. Sota eskaloituu ja johtaa lopulta suureen inhimilliseen tragediaan.

Niin tärkeää kuin kaikki tämä onkin, uskallan väittää, että kaikkein tärkein tekijä Tampere 1918 -näyttelyn suosion takana ovat kuitenkin perinteiset museonäyttelyn elementit. Se, mikä erottaa Tampere 1918:n kaikista aikaisemmista ja myös kaikista sen jälkeen tulevista näyttelyistä, on ensimmäistä kertaa kaikessa laajuudessaan näytteillä ollut ainutlaatuinen esinekokoelma, jonka Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg ihailtavan kaukonäköisesti keräsi heti taistelun tauottua taistelupaikoilta, kaupungin kaduilta ja sotasaalisvarastoista. Näyttelyn kuvitustakin on luonnehdittu vaikuttavaksi. Esillä on monia jokseenkin harvinaisia valokuvia Vapriikin kuva-arkiston laajasta kokoelmasta. Myös ne valokuvat, jotka ovat kuuluneet vuotta 1918 käsittelevien kirjojen ja näyttelyiden peruskuvastoon, saavat aivan uudenlaisen merkityssisällön osana näyttelykokemusta. Valokuva kuolleesta pojasta on näyttelyn ansiosta noussut ehkä koko sisällissodan ikonisimmaksi kuvaksi. Sen saavuttama asema kuvastanee osaltaan myös sitä muutosta, joka on tapahtumassa suomalaisten suhtautumisessa historiansa suurimpaan onnettomuuteen: sodan yleisinhimillinen puoli, ihmisten kokemat kärsimykset ja väkivalta, ovat suurelta osin syrjäyttäneet sisällissodan käytön poliittisten kiistojen välineenä.

Arkkitehti Taina Väisäsen suunnittelema näyttelyarkkitehtuuri ja visuaalinen ilme tarjoavat esineille ja valokuville erittäin onnistuneen ympäristön.

Kun sisällissodasta nyt tulee kuluneeksi sata vuotta, moni saattaa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä pohtia, pitäisikö vuoden 1918 tapahtumistakin rakentaa sellainen suuri kansallinen kertomus, jonka kaikki voisivat itse tykönään hyväksyä – ellei suorastaan alettaisi etsiä jonkinlaista yhteistä anteeksiantoa tai kansallista sovitusta. Historiantutkimukselle sellaisen kompromissin luominen – kaikista hyvistä tarkoitusperistään huolimatta – on kuitenkin vieras ajatus, koska se melkein väistämättä johtaisi ristiriitaan historiallisten tosiasioiden kanssa.

Aiemmin jo mainitsin, että historiantutkimus on nykyään moniäänistä. Erilaiset tulkinnat eivät ole toisiaan poissulkevia. Lisäksi historia ylipäätään tulee merkitykselliseksi vasta sitten, kun sitä tulkitaan meidän ajastamme käsin. Ja jokaisella on oikeus tulkita menneisyyttä myös oman arvomaailmansa perspektiivistä. Olemme jo ajat sitten päässeet eroon tukahduttavasta yhtenäiskulttuurista. Paljon tärkeämpää kuin keinotekoisen kompromissin etsiminen on ymmärtää, että sisällissota oli oma historiallinen hetkensä, joka ei enää velvoita nykyhetken sukupolvia. Sen sijaan, että kutoisimme ympärillemme vapaaehtoisen pakkopaidan, meidän kannattaisi hyväksyä se, ettei historiassa ole mitään sellaista, jota ei voisi vapaasti tutkia ja tulkita. Jos suhde menneisyyteen muuttuu avoimemmaksi ja joustavammaksi, myös nykyisyyteen voi suhtautua samalla tavoin.

Myönnän kyllä kuuluvani niihin tutkijoihin, joiden mielestä historiantutkimuksenkin tehtävänä on parantaa maailmaa. Mutta se tapahtuu – jos on tapahtuakseen – sitä kautta, että historiantutkimus omalta osaltaan kertoo meille, miten tähän on tultu, mitä on tapahtunut ja miksi se on tapahtunut. Kukaties se auttaa meitä tekemään sellaisia päätöksiä ja ratkaisuja, jotka vahvistavat sitä, mikä ihmismielessä on hyvää ja arvokasta, ja samalla työntämään sivummalle sitä, joka lietsoo kaikkein alhaisimpia vaistoja, kuten pelkoa, vihaa, kateutta ja epäluuloisuutta.

Hei, tämä sivusto ei valitettavasti tue vanhentuneita tietoturvattomia selaimia. Päivitäthän uuteen selaimeen, kiitokset!