Luonnontutkijan päiväannos

Luonnontieteellisen museon amanuenssille Tomi Kumpulaiselle Suomen kesä on runsas aarreaitta. Mitä kaikkea voi monimuotoisesta luonnosta tutkiakaan!

  • Julkaistu
    10.7.2015
  • Kirjoittanut
    Tomi Kumpulainen

Suomen kesä – kauan odotettu, rakastettu ja parjattu. Vain harvaan asiaan voi kuulemma luottaa kuin suomalaiseen kesäsäähän, siis sen epäennustettavuuteen. Ehkä hyttyset ja kalaonni ovat tässä suhteessa vähän sukua sääilmiöille, vaikka muuten eivät olekaan sukua.

Yhdelle kesä on tauko työnteosta, jollekin toiselle se on tylsää aikaa, etenkin jos sataa – eikä voi tehdä mitään – muka. Luonnontutkijalle kesä on taivas ja aarreaitta. Joka puolella on kaikkea hienoa ja paljon! Vuorokauden tunnit, olkoot ne työtunteja tai vapaa-aikaa, eivät millään tahdo riittää kaikkeen siihen mielenkiintoiseen, mikä luonnossa odottaa. Mutta sepä juuri onkin luonnontutkimisessa hienointa. Tutkittavaa riittää loputtomiin, kiitos luonnon monimuotoisuuden. Luontotiedon kerääminen on tästä syystä työlästä.

Luonnontieteellisessä museossa toimenkuvaan kuuluu usein luontotiedon välittäminen eteenpäin. Luonnontutkijalle se on usein kutsumustyötä, ja olo on vähän kuin Indiana Jonesilla; oudoista paikoista ja villistä luonnosta pitää (saa) saalistaa (tallettaa tai valokuvata) valikoituja näytteitä (tiedonmurusia), joiden olinpaikasta ole ei tietoa, eikä koskaan tiedä, mikä yllätys seuraavan puskan takana lymyää.

Keltapyydyksillä tutkitaan kukkien pölyttäjähyönteisiä. Pyydysten koenta ja hyönteisten määritys on usein tutkimuksen työläimpiä vaiheita.

Keltapyydyksillä tutkitaan kukkien pölyttäjähyönteisiä. Pyydysten koenta ja hyönteisten määritys on usein tutkimuksen työläimpiä vaiheita. Kuva: Jenni Toikkanen.

Tutkimustyö on kuitenkin myös työtä siinä missä muukin työ. Monelle luonnontutkijalle, kuten itselleni, tutkimustyö on tunneissa mitaten vain pieni osa työtä, mutta tutkimushenkistä toimintaa on paljon vapaa-ajallakin. Joskus luontoa harrastamattomat kysyvät, miksi ihmeessä harrastan näin työläitä ja vaikeita asioita kuin vaikka verkkosiipisten ja pikkuperhosten määrittämistä ja jonkin eliölajin etsintää maastossa rymyten, kun voisi vain maata rannalla ja olla paikoillaan. Mutta tutkija ei ymmärrä, mitä mieltä olisi paikallaan olossa. On niin paljon ihmeellisiä asioita ja ilmiöitä, ja paikkoja. Jossain niistä voi piillä aarre – tai oikeastaan se piilee niistä jokaisessa. On kyse löytämisestä.

Työaikana vastuullani on kokonainen Vapriikin luonnontieteellinen museo kokoelmineen, näyttelyineen ja tapahtumineen. Museosta muutkin luonnosta kiinnostuneet saavat tietoa luonnosta, ja sen näyttelyn ja näytteiden avulla voimme yhdessä ihmetellä luonnon ilmiöitä. Työ on todella mielenkiintoista. Muun toiminnan ohessa saan vielä tehdä luonnontieteellistä tutkimusta ja määrittää ihmisten tuomia eliönäytteitä ja kuvia luonnosta, toisinaan kylläkin ihmisten kotoa, ja selvittää luontoon liittyviä mysteereitä, kuten sitä, miksi hirvi joskus on kokonaan valkoinen tai hirvikärpänen hiukan liian runsaslukuinen.

Piippopaksupää, yleinen niittyjen päiväperhonen, levähtää heinällä Nokialla heinäkuussa 2015.

Piippopaksupää, yleinen niittyjen päiväperhonen, levähtää heinällä Nokialla heinäkuussa 2015. Kuva: Tomi Kumpulainen.

Viime vuonna eräiden tutkimustemme hedelmänä valmistui viisi vuotta kyhäämämme tietokirja ”Suomen verkkosiipiset”. Toivottavasti kirjamme avaa monille ennen suljettuna olleen jännän ikkunan. Nyt menossa on hieman tavanomaisempia perhosten seurantatutkimuksia ja uhanalaisten lajien maastokartoituksia. Tutkimustuloksia julkaistaan muun muassa hyönteistieteellisissä lehdissä ja kartoituksista raportoidaan vastaaville viranomaisille. Luontotietouden ja kokemusten jakaminen on luonnonystävälle sekä työ että huvi.

Se mikä, luonnontutkijaa motivoi, on usein luonnon säilyminen. Kun luontoon menee, siihen perehtyy ja oppii näkemään sen monimuotoisuuden, ei sitä voi olla rakastamatta. Eikä luonnontutkija koskaan väsy kertomaan muille, kuinka ihastuttavia ötököitä – tai rehuja – taas tänään sattuikaan löytämään. Kyllä muutkin varmasti ymmärtävät, kuinka ainutlaatuista ja hienoa tämä on.

Hyönteisimurin purkissa käy surina. Tunti kukkaniityllä ja tämän verran määritettäviä kukkakärpäsiä surisee määritystä odotellen.

Hyönteisimurin purkissa käy surina. Tunti kukkaniityllä ja tämän verran määritettäviä kukkakärpäsiä surisee määritystä odotellen. Kuva: Tomi Kumpulainen.

Kärsämösulkanen on pieni, hento perhonen, joka ei edes näytä perhoselta. Monet hyönteiset osaavat myös kätkeytyä hyvin maastoon.

Kärsämösulkanen on pieni, hento perhonen, joka ei edes näytä perhoselta. Monet hyönteiset osaavat myös kätkeytyä hyvin maastoon. Kuva: Tomi Kumpulainen.

Kaikkein hienointa tietysti on, kun kesästä ja Suomen luonnosta saa nauttia aurinkoisessa ja lämpimässä kelissä, mutta edes sateinen sää ei lopulta juurikaan jarruta menoa. Pienellä sateella on hyvä havainnoida lintuja, sammakoista ja etanoista puhumattakaan, ja kalakin syö, niin ainakin sanotaan. Jos keli heittäytyy oikein kylmäksi, kotona voi järjestellä hyönteiskokoelmaa, haaveilla kirjojen parissa vielä löytymättömistä luonnon ihmeistä tai muuten vain suunnitella seuraavaa tutkimusmatkaa johonkin uuteen paikkaan.

Luontoihmisen sijoituspaikka ei pitkän työpäivän jälkeen löydy riippumatosta tai sohvan pohjalta, vaan täydellisenä päivänä matka käy töistä ensin urheilemaan, sitten auringon paistaessa lämpimästi kirmataan hyönteishaavin kanssa niitylle ja illalla vapavälineiden kanssa järvelle. Ja yöllä, ellei menossa ole yöperhospyynti, pöllöretki tai kuhan uistelu, silloin ollaan hetki paikallaan – ja luonnollisesti – nähdään aiheeseen liittyviä unia.

Hei, tämä sivusto ei valitettavasti tue vanhentuneita tietoturvattomia selaimia. Päivitäthän uuteen selaimeen, kiitokset!