Sorry, no english!

Taas soi, tuo Rickhard Clydermanin ja rytmikoneen yhdistelmä.  Voi vain ihmetellä kiinalaisten intoa soittaa hissimusiikkia hotelleitten yleisötiloissa  ja ravintoloissa. Meitä…

  • Julkaistu
    20.5.2013
  • Kirjoittanut
    Marjo-Riitta Saloniemi

Taas soi, tuo Rickhard Clydermanin ja rytmikoneen yhdistelmä.  Voi vain ihmetellä kiinalaisten intoa soittaa hissimusiikkia hotelleitten yleisötiloissa  ja ravintoloissa. Meitä aamiaishuoneessa ilahduttaa päivästä toiseen Love Story, Rakkaus on sininen ja humpahtavan svengaava Fur Elise. Kiinalaisille tämä musiikinlaji edustaa mitä ilmeisimmin jotain ihan muuta kuin huonoa makua: se luo hotellin yleisiin tiloihin kansainvälistä tunnelmaa. Se edustaa länsimaisuutta, mikä täällä on monessa yhteydessä ihanne ja edistyksen mitta. Ruokakulttuurissa vastaava ilmiö on Mc Donaldsin tai KFC:n ja muiden amerikkalaisten brändien huima suosio.

En jaksa lakata ihmettelemästä tätä länsimaisuuden ja amerikkalaisuuden ihannointia maassa, jossa on monituhatvuotinen korkeakulttuuri, on keksitty paperi, kompassi, posliini, jne. Kun ylikansallisia yrityksiä ei enää väkipakolla estetty Kiinaan tulemasta, ne levisivät kaikkialle silmänräpäyksessä. Mikä ihme niissä on niin ylivoimaisen vetovoimaista ja hienoa? Kolleegani Lisha kertoi, että nykylapset eivät pidä kiinalaisesta ruuasta, vaan he haluaisivat syödä vain Mäkkärin hampurilaisia. Tämän ketjun ravintoloissa ruokailu käy kiinalaisen kukkarolle, se on ihan järkyttävän kallista. Vanhemmat käyttävät sitä lastensa lahjontakeinona: hyvän koulusuorituksen tai arvosanan palkintona häämöttää mäkkäriateria.

WP_20130518_003

No, tässä pata kattilaa soimaa: kun muutimme eilen sieltä moottorien varresta tähän keskustahotelliin, kipitimme ensi töiksemme kahville Starbucksiin.  Kahvihammasta kolotti niin vietävästi. Tämä ylikansallinen yritys räätälöi tuotevalikoimaansa täkäläiseen makuun sopivaksi, tarjolla on myös kaikenlaista tee- ja papuviritelmää ja leivonnaisia. Itse testasin vihreällä teellä ja mustilla seesaminsiemenillä maustettua kääretorttua.  Kahvi on täällä uusi tulokas, mutta se näyttää selvästi olevan kaupunkien varakkaitten nuorten aikuisten trendijuoma.

Asiakaspalvelussa työskentelevillä on nimineulassaan usein englanninkielinen etunimi: Cindy, Edwin, Carrie, John, Kelly … joskus myös yhdistettynä kiinalaiseen sukunimeen. Tämä nimi saadaan jo alakoulussa englantilaisen nimen avulla yritetään helpottaa ulkomaalaisten kanssa kommunikointia, kun kiinalaiset nimet ovat joskus hankalia. Minun kanssani tämän näyttelyn parissa on työskennellyt nuori mies nimeltä Aric, oikeasti Yin Yu. Kiinalaiset ilmoittavat aina sukunimensä ensin.

Suurissa kaupungeissa, kuten Pekingissä ja täällä Xi ´anissa näkee englanninkielisiä kylttejä siellä täällä. Ulkomaiset turistit majoitetaan ”kansainvälisiin” hotelleihin, joissa ainakin vastaanottohenkilökunnan odottaisi puhuvan englantia. Käytännössä sitä ei ehkä puhu heistä kukaan. Siinä sitten selität, että internet-yhteys ei toimi… yleisin vastaus on usein ”sorry, no English”. En yritä väittää, että kaikkien tässä maailmassa pitäisi puhua englantia, mutta jos englanninkielistä palvelua väitetään olevan tarjolla, niin silloin olisi mielestäni jotenkin kohtuullista rekrytoida palvelukseen kieltä taitavia ihmisiä.

Asuimme  Annen kanssa alkuajan New Chrystal Island hotellissa, joka oli kongressihotelli, käytännössä taisimme koko aikana olla ainoat ulkomaalaiset majoittautujat. Meillä oli välillä hermoja raastavia taisteluja yrittäessämme saada esimerkiksi vaatteemme pesetettyä. Housekeeper, jonka hommaa tämä oli, ei ymmärtänyt mitään.  Löi luurin korvaan, kun ei jaksanut enää englanninkielistä jankutustani kuunnella. Toisella kerralla hän ei vaivautunut enää vastaamaan, näki varmaan mistä soitto tulee. Kun yritin saada pyykkini takaisin, kävi samoin. Menin vastaanottoon selittämään asiaa. Tiskin takana hosui väkeä kuin suden pesän ovella, mutta no English, eikä asia edennyt marista kuriin. Eräs neiti kuunteli sen verran, että luuli tavarani varastetuiksi. Hupaisin tapaus oli yritykseni tilata herätys. Painoin nappia ”wake up call”. Puhelu meni hotellin vastaanottoon, jossa tyttöset tyrkkivät luuria vuoron perään toisilleen ja lopuksi joku kiekaisi: ”wait a moment, yes, yes” ja katkaisi puhelun. Jäi herätys tilaamatta.

Liikenteessä näkee välillä aika hassuja ulkomaalaisille tarkoitettuja englanninkielisiä ohjeistuksia, kuten: Don’t follow too closely , Please don´t drink and drive tai Don´t drive tiredly. Englanninkielisiä ohjeita tai ei, en uskaltaisi ikinä ajaa täällä autoa. Liikennettä on ensinnäkin hirvittävästi ja sääntöjä ei näytä oikein olevan ollenkaan. Sieltä mennään, mistä mahdutaan. Torvet soivat jatkuvasti; niillä ei vain kommentoida toisten ajovirheitä, vaan myös varoitetaan tai keskustellaan. Jos liikenne moottoritiellä seisahtuu, on kaksikaistaisella tiellä heti neljä kaistaa, koska pientareet otetaan käyttöön. Autot tunkevat toistensa eteen ja väleihin ihan väkisin.

Kaistanvaihto on varsinaista surmanajoa, tiellä puikkelehditaan kaistalta toiselle ja välillä ihan käsittämättömistä rakosista.  Työmatkamme Terrakotta-armeija-museolle on yhteen suuntaan noin 50 kilometriä ja monta kertaa on ollut pakko laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta. Kanssakulkijoita on myös joka lähtöön. Kuormien sidonnassa on havaittavissa monen kaltaista innovatiivisuutta. Sikakuljetukset ovat hupaisan näköisiä; possujen korvat vaan lepattavat tuulessa. Eräs autonkuljetusauto näytti todella hurjalta: pikkuautot oli lastattu kuorma-auton lavalle poikittain, neljä rinnan. Etu- ja takapyörät roikkuivat lavan reunojen molemmin puolin. Matkalla museolle kohoaa moottoritien molemmin puolin uusia suuria lähiöitä silmän kantamattomiin. Lisha kertoi, että Xi´anin kaupunginisien tavoite on lähivuosien aikana nostaa kaupungin väkiluku kahdeksasta miljoonasta 10 miljoonaan asukkaaseen. Näkemäni perusteella voin hyvin uskoa, että tuon tavoitteen eteen täällä ponnistellaan.

Hei, tämä sivusto ei valitettavasti tue vanhentuneita tietoturvattomia selaimia. Päivitäthän uuteen selaimeen, kiitokset!