Karavaanin matkassa Keski-kiinassa

Täällä puidaan. Vastaamme vyöryi kymmenittäin leikkuupuimureita, kun karavaanimme suuntasi ulos Xi´anista  Zhengzhouhun johtavalle moottoritielle viime keskiviikkona. Jo edellisviikolla olimme autonikkunasta…

  • Julkaistu
    27.5.2013
  • Kirjoittanut
    Marjo-Riitta Saloniemi

Täällä puidaan. Vastaamme vyöryi kymmenittäin leikkuupuimureita, kun karavaanimme suuntasi ulos Xi´anista  Zhengzhouhun johtavalle moottoritielle viime keskiviikkona. Jo edellisviikolla olimme autonikkunasta ulos vilkuillessamme todenneet, että vehnä oli valmista korjattavaksi. Shaanxissa satokausi on niin pitkä, että vuodessa saadaan kaksi satoa, Etelä-Kiinassa jopa kolme.

Näinä viikkoina olemme täysin rinnoin nauttineet kauden tuoreista hedelmistä, erilaisista melooneista, jotka nyt ovat parhaimmillaan. Hauskoja ovat myös pitahajat, nuo aniliininpunaiset kyssäkaalia muistuttavat pallerot, joilla on marimekkotyylinen sisus, eli mustia pilkkuja valkoisella pohjalla. Minun ehdoton suosikkini on kuitenkin durian, erehdyttävästi siiliä muistuttava, iso ja kellertävä piikkikasa. Hedelmän sisus muistuttaa rakenteeltaan todella kypsää ja valuvaa Camembert-juustoa ja samalta se myös haisee. Siis kamalalta. Tästä syystä jotkut hotellit kieltävät kokonaan sen tuomisen sisätiloihin.

Xi´anissa panimme siis pillit pussiin ja siirryimme keskiviikkoaamuna matkamme varsinaiseen road movie -osuuteen. Aloimme siirtää neljän rekan, saattoauton ja kuudentoista hengen voimin savisotureita Pekingiin ja matkalle kohti Suomea.  Ennen kuin oli päästy näin pitkälle, oli autojen lastaamiseen kulunut kaksi päivää. Terrakotta-armeija-museossa avuksi tarvittiin lisäksi paikallinen pekkaniska nostamaan laatikot turvallisesti kyytiin.

Vaikka matkan pituus ja kuumuus vähän etukäteen hirvittikin, kaikki sujui yllättävän helposti. Matkustamisemme saattoautossa oli tehty niin mukavaksi kuin se vain näissä olosuhteissa oli mahdollista. Emme voineet kuin ihailla kiinalaisten kuljettajiemme taitoja, kuinka he pystyivät pitämään autojen etäisyydet toisistaan niin tasaisina, ettei kukaan vauhtiveikko ei päässyt kiilaamaan autokolonnan väliin. Tietulliin tultaessa letka aukeni kuin viuhka, jokainen rekka ajoi omalle maksukioskilleen. Liikkeelle lähdettäessä viuhka taas sulkeutui hyvässä järjestyksessä, kun jokainen auto otti jonossa oman paikkansa ja matka jatkui.  Johtoauto määritteli vauhdin ja kaistanvaihdot ja autot ajoivat koko ajan samassa järjestyksessä. Saattoauto ajoi letkan perässä ja välillä koukkasi viereiselle kaistalle, jotta me kuriirit näkisimme kerralla koko jonomuodostelman. Kaikki oli erittäin hyvin organisoitua ja kurinalaista toimintaa.

Toimintaa johti kanssamme saattoautossa LA-puhelimen kanssa matkustava Henry, kiinalaisamerikkalainen Yhdysvaltain merijalkaväessä palvellut nuori mies. Hän oli tästä erityisen ylpeä, sotilasarvoltaan kapteeni ja army-henkinen muutenkin.  Henry oli sonnustautunut armeijan maastopukuun ja asukokonaisuuteen kuului paitsi lippalakki ja maastokengät, myös katu-uskottavuutta luovat aurinkolasit, vaikka aurinko ei savusumun läpi liiemmin häirinnytkään. Henry oli herrasmies, joka aina riensi ensimmäisenä ojentamaan kätensä, jotta me leidit saisimme itsemme kammettua turvallisesti ulos transiitin takapenkiltä.  Kysymyksiimme hän aina vastasi: ”Yes, Mam!”,  ”That´s not a problem, Mam!”, ”Mission completed, Mam!”.

Ensimmäisen ajopäivän iltana Zhengzhoun keskustaan ajettaessa oli autokaravaanillamme vaikeuksia puikkelehtia liikenteen seassa ja pysyä koossa. Yksi taksikuski yritti väen vängällä tunkea väliin, jolloin Henry rullasi etuikkunan auki, puhalsi sotilaspoliisin pilliinsä hullun lailla ja viuhtoi taskulampulla perään. Taksikuski oli saada sydänhalvauksen ja lopetti homman saman tien. Seuraavana aamuna oli tien päälle lähdettävä jo kuudelta, mikä valitettavasti tarkoitti sitä, että hotellin aamiainen jäi vain haaveeksi. Henry oli kuitenkin noussut ylös jo ennen pirun kenkimää ja päräyttänyt taksilla KFC:een noutamaan rouville aamiaiseksi tuoreet kahvit ja bagelit: ”My pleasure, Mam!”. Aloitimme päivämme hyvillä mielin.

Ajomatka Xi´anista Pekingiin oli kiintoisa. Maisemat olivat vehreitä kuten junamatkallakin. Xi´anin ja Zhengzhoun välillä maasto on hyvin kumpuilevaa, ei varsinaisesti vuoristoista, mutta aika isoja korkeuseroja kuitenkin. Koko matkan ajoimme moottoritietä, välillä leveämpää, välillä kapeampaa. Mäkiä ei teissä ollut vaan maaston muodot oli tasoitettu: välillä valtavia leikkauksia tai alinkojen yli rakennettuja kilometrien pituisia siltoja, vaikka vettä ei alla ollutkaan. Suomalaisen silmä automaattisesti etsii maalaismaisemasta vettä, mutta Kiinassa siitä ei kyllä näy vilaustakaan.

Ohi vilahteli kaikenlaisia viljelyksiä, mm. pieniä viinitarhoja. Ranskalaiset ovat Kiinassa kehittämässä viinibisnestä ja viininviljelyä, viinikulttuuri voittaa puolelleen uusia ystäviä sitä mukaan kun elintaso kohoaa. Kymmenen vuotta sitten oli tarjolla vain viiniä merkkiä Great Wall, josta kolleegani varoitti, että se on ”on very experimental level”. Nyt me maistoimme parikin kiinalaista viinimerkkiä ja molemmat olivat kaikin puolin mukiinmeneviä. Kuulin, että täällä yksi viininviljelyn ongelma on liian kuuma ilmasto, ja se vaatii paljon rypälelajikkeitten jalostustyötä.

Olen täysin vakuuttunut, että kaikki maailman rahat ovat Kiinassa tai tulevat täältä Kiinasta. Maailma pyörii kiinalaisella rahalla, sen näkee jo suurien kaupunkien pankkien hurjasta määrästä, niitä on aivan vieri vieressä. Nostokurkiviidakoista kerroin jo aikaisemmin, joka puolella rakennetaan. Vaan niin rakennetaan myös teitä ja parannetaan muuta infrastruktuuria ja yhdyskuntatekniikkaa. Tietyömaat sillanrakennuksineen ja maiseman puhkomisineen olivat aivan valtaisia, erityisesti Xi´anin ja Zhengzhoun välillä, jossa moottoritietä levennettiin kuusikaistaiseksi.  Maaperä on hiekkapitoista, ihanan terrakotan väristä, joten graniittia ei tarvitse tieltä räjäyttää. Leikkausten reunat pitää kuitenkin tukevasti pengertää, ettei hiekka valu omia aikojaan minne sattuu. Reunat terassoidaan ja kivetään. Matkan varrella pengerrysten kimpussa ahkeroi satoja ja taas satoja kivimiehiä.

WP_20130522_009

Yksi hyvin silmiinpistävä piirre täällä on jatkuva siivoaminen. Joka puolella pestään, pyyhitään tai luututaan, paikat pidetään siisteinä. Levähdyspaikkojen vessoista oli järkiään aina puolet oli siivouksen takia suljettu. Liikekylttejä puunataan, katuja lakaistaan. Moottoritiellä vastaan köpötteli keskikaiteen viertä pitkin iäkkäämpi naisihminen, joka varpuluudalla huiski ylimääräiset roskat piiloon maisemaa pilaamasta. Kylteissä kiellettiin heittelemästä roskia tienvarsiin.  Mahtoiko olla tämän kiellon tehostamiseksi moottoritien varteen tuotu tuo ”kiinalainen peltipoliisi”, eli vaatekaupan mallinukke, jolle oli puettu poliisin virkapuku päälle. Lähimarketin hedelmäosastolla oli työssä lattianmoppaaja, vanhempi mies. Hänen perässään vaelsi lattian kuivaaja, rouvasihminen heilutellen styroksista kylmälaukun kantta.

Tästä seuraa nyt ajatusjärkäle: miten on mahdollista, että samaan aikaan kun kaikkea pestään ja puunataan, niin ympäristön tilasta ei välitetä mitenkään? Minusta nämä kaksi asiaa lyövät toisiaan korvalle. Vai onko tuo siivoaminen laastaria ja silmänlumetta, jolla tuota todella isoa ongelmaa yritetään jotenkin häivyttää? En ymmärrä. Kaupungeissa eivät polkupyörillä aja enää kuin muutama hassu seniorikansalainen, kaikki liikkuvat autolla. Liikenneruuhkat ovat valtavat ja autojen liikkumista on pakko rajoittaa.  Sallitut ajopäivät määräytyvät rekisterinumeron mukaan. Isommilla ajoneuvoilla, esimerkiksi sellaisilla kuin nuo rekkamme, saa kaupunkialueelle ajaa vasta klo 20 jälkeen.

Kiina on maailman vanhin yhtäjaksoisesti elänyt sivilisaatio. Elämä ja elämäntapa muuttuu täällä hurjaa vauhtia, mutta on monia asioita, jotka sitkeästi vain säilyvät vuosisadasta toiseen. Yksi niistä on jaden arvostus. Jadea kiinalaiset ovat arvostaneet tuhansia vuosia. Sillä ajateltiin aikanaan olevan suojaavia voimia ja niin ajatellaan edelleenkin, siksi ihmiset yhä käyttävät jadekoruja ja -amuletteja. Toki myös siitä syystä, että ne ovat kauniita. Toinen asia on punainen väri, joka tuo onnea. Perinteinen kiinalainen morsiamen hääpuku on punainen, nykyään suosittuja ovat myös valkoiset amerikkalaistyyliset prinsessaunelmat. Liikenteessä näkee myös paljon autoja, joiden sivupeileihin on sidottu punaisia nauhoja tuomaan hyvää onnea.

Nyt on aika pakata kimpsut ja kampsut. Kun te luette tätä juttua, ovat terrakottasoturit ja muut Kiinan ensimmäisten keisarien aarteet jo saapuneet Tampereelle, yhtä lukuun ottamatta. Terrakottahevonen tekee suuren kokonsa vuoksi muita pitemmän reissun ja se saapuu Suomeen Keski-Euroopan kautta. Minä seuraan hevosta ja olenkin siis seuraavat päivät aivan sanamukaisesti Lonely Rider.

Hei, tämä sivusto ei valitettavasti tue vanhentuneita tietoturvattomia selaimia. Päivitäthän uuteen selaimeen, kiitokset!