Juhlan aika

Nyt on takki tyhjä. Vielä pitää jakaa yrittää pinnistää, ennen kuin avajaiset jyrähtävät käyntiin. Ne huipentavat yleensä koko projektin, mutta…

  • Julkaistu
    14.6.2013
  • Kirjoittanut
    Marjo-Riitta Saloniemi

Nyt on takki tyhjä. Vielä pitää jakaa yrittää pinnistää, ennen kuin avajaiset jyrähtävät käyntiin. Ne huipentavat yleensä koko projektin, mutta kaikenlaista nypittävää riittää yleensä aivan viimeisille minuuteille saakka: pitää siivota, sieltä täältä puuttuu ylä- tai alasokkeleita jne. Kun avajaisvieraat jo odottelevat puheita alkaviksi ja rupattelevat hilpeinä viinilasi kädessään, suuntaa Valliuksen Harri hiki päässä vielä viimeisiä valoja tai konttaa ja teippaa johtoja. Valaistussuunittelijan osa on näissä projekteissa aina yhtä karu.

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Näyttelyn kuraattori Carol Michaelson saapui Pietarista työmaalle viime sunnuntaina. Vähän jännitin mitä hän pitää näkemästään, mutta huoleni oli aiheeton. Carol ryhtyi heti tarmokkaasti tarkistamaan englanninkielisiä tekstejä ja karttoja. Virallinen kiinalainen delegaatio saapui puolestaan tiistaina. Heille, kuten näyttelyn pystyttämisessä mukana työskennelle kolleegoille Suomen luonto ja alkukesän valo on hyvin eksoottinen kokemus. Myös upean järvimaiseman näkeminen yläilmoista eli Näsinneulasta sai heidät haukkomaan henkeään.

Eilen keskiviikkona virallinen delegaatio tutustui näyttelyyn ja he olivat kovin tyytyväisiä. Siitä huolimatta, että saha soi ja porakone lauloi työmaalla edelleen. Saimme vieraita myös Tanskasta, Århusista. Siellä avataan uusi ja upea arkeologinen museo lokakuussa 2014 ja he haluaisivat terrakottasotilaat avajaisnäyttelyynsä. Tanskalaiset tulivat katsomaan miten me olemme näyttelyn rakentaneet ja miten ratkoneet erilaisia sotilaiden kokoon ja painoon liittyviä teknisiä ongelmia.

Olemme tehneet hartiavoimin työtä myös näyttelyn tiedottamisen ja näyttelyn markkinoinnin kanssa. On itsestään selvää, että haluamme Vapriikkiin runsain määrin kävijöitä, eihän tämmöisen näyttelyn tekemisessä muuten olisi mitään järkeä. Meillä oli onni myötä ja pääsimme YLEn pääuutisiin. Superhienoa. Itse en ole vielä ehtinyt uutispätkää itse katsoa, ja pakko myöntää että oman naamansa ihailu telkkarista on hieman outoa. Näyttelyn tiedotustilaisuus veti Vapriikin auditorion täyteen väkeä. Ja mikä parasta, näyttelykirjakin saapui painosta parahiksi juuri tiedotustilaisuuteen mennessä. Hienolta näyttää sekin. Aikaisemmin ei tästä aiheesta suomeksi ole julkaistu juuri mitään. Me onnistuimme houkuttelemaan alan parhaat asiantuntijat kirjoittajiksi. Näyttelymme on ylöspanoltaan kaunis ja hillitty ilman mitään erityisiä härpäkkeitä. Uutta on mobiiliopastus, jota asiakas voi käyttää omassa älypuhelimessaan tai tabletissaan. Välineen voi mhyös lainata Vapriikista käyttöönsä ennen näytteykierrosta. Mobiiliopastuksella voimme palvella myös venäjänkielisiä asiakkaita, koko näyttely toimii venäjäksi.

Avajaisiin on ilmoittautunut kuutisensataa vierasta, todennäköisesti vieraita tulee yli 700. Avoinnapitohenkilökunnalla on kädet täynnä työtä kun ravintolatila muutetaan juhlatilaksi kukka-asetelmineen, pystypöytineen ja liinoineen. Pitää rakentaa isompi esiintymislava ja pystyttää skriini, jota kaikki vieraat pystytyisivät seuraamaan avajaisten tapahtumia, koska kaikki 700 eivät mahdu ravintolatilaan millään. Ravintolan väellä riittää puuhaa myös tarjoilupöytien rakentamisessa ja kattamisessa. Maallikko ei ihan äkkiä ymmärrä kuinka kauan kestää 700 kuohuviinilasin ja 1400 viinilasin järjestäminen ja kuinka ne paljon tarvitsevat tilaa. Puhumattakaan siitä, että juomien kaatamiseen pitää varata aikaa ainakin tunti. Tiiviin työrupeaman jälkeen ne tarjoillaan vieraille vielä hymyssä suin.

Avajaisissa näyttelyyn jonotettiin. Tekijänä minusta on aina jännittävää soluttautua vieraiden joukkoon ja kuullostella ihmisten kommentteja ja tuntemuksia. Näyttääkö hienolta? Onnistuimmeko kommunikoimaan asian ymmärettävästi? Pitävätkö vieraat näkemästään? Nyt tuntuivat pitävän ja se tietysti tuntui työläisestä hyvältä. Kaikki se raataminen kannatti.

Vähän on myös haikeat fiilikset, kun homma on ohi, vaikka juuri tätä hetkeä on viimeiset kaksi kuukautta odotettu kuin kuuta nousevaa. Viimeiset viisi viikkoa olen viettänyt tiiviisti jokaisen päivän kiinalaisten kolleegojemme kanssa ensin  Kiinassa ja sitten täällä Suomessa. Heidän kanssaan olen viettänyt huomattavasti enemmän aikaa kuin oman puolisoni kanssa. Kahden vuoden tiivis työrupeama on takana ja nyt pitää sanoa hyvästit. Lishan kanssa meistä tuli hyvät ystävät ja olen oppinut aivan valtavasti kaikkea uutta Kiinasta ja kiinalaisista, heidän tavastaan ajatella ja tarkastella elämää. Jäähyväisillallinen päättyi halauksiin ja rutistuksiin ja taisi meillä molemmilla olla kyynel silmäkulmassa. Toivottavasti tapaamme vielä joulukuussa kun soturit lähtevät kotimatkalle.

Vaan nyt minä laitan pillit pussiin ja suuntaan kohti uusia haasteita: esikoispoikani vihitään huomenna 15.6. Helsingissä ja aion olla paikalla eturivissä ja nauttia tilanteesta täysin rinnoin.

Hei, tämä sivusto ei valitettavasti tue vanhentuneita tietoturvattomia selaimia. Päivitäthän uuteen selaimeen, kiitokset!